NASA Jet Propulsion Laboratory

Ryhmäkuva

Ryhmäkuva

NASA Jet Propulsion Laboratory, lyhyemmin JPL, perustettiin 1930-luvulla. USA:lla ei tällöin ollut omaa rakettiohjelmaa eikä oikeastaan edes alan tutkimusta, joten Caltechilla heräsi ajatus rakettikokeiden aloittamisesta. Opiskelijat saivat kokeilupaikakseen Arroyo Secon kuivan joenpohjan ja ryhtyivät räjäyttelemään siellä kotikutoisia tekeleitään. Tästä ehti vierähtää toistakymmentä vuotta ennen kuin USA:n ensimmäinen raketti nousi avaruuteen vuonna 1958. Vauhtia tähän saavutukseen käytiin hakemassa yhdysvaltalaisosaamisen lisäksi Saksasta asti, kun toisen maailmansodan jälkimaininkeja USA:han paennut Wernher von Braun toi mukanaan natsi-Saksan tietämyksen ja kokemuksen raketeista ja ohjuksista.

Noista ajoista JPL on paisunut 5000 työntekijän kompleksiksi, jonka vuotuinen budjetti on noin 1,6 miljardia dollaria. JPL toimii nimenomaisesti miehittämättömien avaruuslentojen tukikohtana ja komentokeskuksena. Miehitettyjen lentojen laukaisupaikkana toimii aina Floridan Kennedy Space Center, miehittämättömillä joko KSC tai Vandenbergin lentotukikohta lähellä Los Angelesia. Miehitetyt avaruuslennot johdetaan Teksasin Houstonista ja yhteydenpito kaikkiin aluksiin tapahtuu Goldstonen, Madridin ja Canberran teleskooppien kautta. Pääteleskooppien lisäksi NASAlla on käytettävissään lukuisia pienempiä teleskooppeja ympäri maailmaa.

Space Flight Operation Facility 230 - kokoonpanohalli

Space Flight Operation Facility 230 – kokoonpanohalli

Ohjattu kierroksemme kulkee ensimmäiseksi valtavan kokoonpanohallin näköalatasanteen kautta. Sali on tällä kertaa tyhjä, joskin vielä pari päivää sitten siellä oli koottavana myöhemmin vuonna 2014 avaruuteen laukaistava satelliitti. Oppaamme totesi, että kyseinen aparaatti oli rahdattu jonnekin muualle käyttökokeita varten. Satelliittia tai ei, sali on silti vaikuttava näky: Valkeisiin suojapukuihin pukeutuneet työntekijät tallaavat yhtälailla hohtavan valkeita lattioita. Koko valtaisa kokoonpanosali on ylipaineistettu, jotta ulkopuolinen pöly ei pääse kulkeutumaan sisään. Salin raitisilmasyöttö kulkee HEPA -suodattimien kautta, joiden ansiosta hallin ilma on erittäin puhdasta, sisältäen vain 35 000 hiukkasta kuutiometriä kohden. Puhtautta tarvitaan paitsi herkkien mittalaitteiden suojelemiseksi, myös tutkimustulosten laadun turvaamiseksi: Jos laukaistavan aluksen tarkoituksena on etsiä elämää tai elämään viittavia materiaaleja avaruudesta, täytyy olla hyvin varma siitä, että se ei vie mukanaan vastaavaa materiaalia Maasta. Tarvittaessa ilma voidaan suodattaa vielä tästäkin puhtaammaksi. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että vastaava määrä Los Angelesin keskustan ilmaa sisältää pahimmillaan noin 175 000 000 hiukkasta kuutiometrissä!

Deep Space Network - lennonjohtokeskus

Deep Space Network – lennonjohtokeskus

Kierroksemme viimeinen kohde on lennonjohtokeskus, josta käsin eri satelliitteja ja luotaimia seurataan ja ohjataan. Lennonjohtokeskus on maailmanlaajuisen antenniverkoston, Deep Space Networkin, hermopiste. Se on jatkuvassa yhteydessä antenniklustereihin ympäri maailmaa: Los Angelesissa, Madridissa ja Canberrassa. Antenniklusterit on asemoitu ympäri maailmaa siten, että niiden näkökenttä on noin 120°, jolloin luotaimet ovat aina kommunikaatioyhteyden päässä. Seinän infotaululla on listauksena toistakymmentä alusta, joiden tehtävien pituudet vaihtelevat tuoreimpien luotaimien muutamista kuukausista Voyager 1 ja 2 luotaimien yli 36 vuoden lentoaikaan.

Avaruusluotain Voyager laukaistiin 5.9.1977. Luotaimen alkuperäinen tehtävä oli tutkia Jupiteria ja Saturnusta, jonka jälkeen se jatkoi matkaansa kohti tähtienvälistä avaruutta. Alkuperäinen tehtävä muutettiin kuitenkin koko aurinkokuntamme rajojen tutkimiseksi, ja tämä tehtävä jatkuu koko ajan. On täysin mahdotonta käsittää, että tänään tuo hieman yleisilmailulentokonetta pienempi, 700 kg painava luotain on yli 19 miljardin kilometrin – kyllä, luit oikein – päässä rakkaasta maapallostamme ja se loittonee koko ajan 17 km/s. Kuitenkin luotain on päässyt tähtienväliseen avaruuteen vasta vuonna 2012, ja seuraava varsinainen kohde, Oortin pilvi, saavutetaan noin 300 vuoden kuluttua. 17,6 valovuoden päässä sijaitseva Gliese 445-tähti ohitetaan arviolta 40 000 vuoden kuluttua.

Voyagerin RTG -tyyppiset ydinparistot ovat kestäneet paljon arvioitua kauemmin, ja viimeisin arvio lähetysten loppumisesta on vuosien 2025-2030 tienoilla. Vaikka luotaimet eivät enää suorita varsinaisia kokeita, ne lähettävät yhä telemetriadataa maahan, joskin vain huikealla 180 bitin sekuntinopeudella. Etäisyyden mukanaan tuoma kommunikaatioviive on myös merkittävä: Voyager 2 luotaimelle – kirjoitushetkellä – 28 tuntia ja 51 minuuttia.  Koska radioaallot kulkevat avaruuden tyhjiössä valon nopeudella, kertovat tämän luokan viiveet omalta osaltaan käsiteltävien etäisyyksien suuruudesta; Marsluotaimille vastaava kommunikaatioviive on 14 minuuttia.

Endeavour avaruussukkula

Endeavour avaruussukkula

Endeavour avaruussukkula

Matkan ensimmäinen viikko on takana ja kaikkien mieliala korkealla. Viimeisen kevään rasitukset ovat huuhtoutuneet Tyynenmeren aaltoihin ja mielissä siintelevät jo valmistujaisjuhlat ja siirtyminen työelämään. Neljän vuoden ajoittain loputtomalta tuntunut sähköpiirustusten, laboratoriotyöselostusten ja muiden raporttien raapustaminen on tosiaan ohitse.

Hyppäämme taas metron kyytiin ja otamme suunnaksi California Science Centerin. USAssa ja Euroopassa on monia tiedekeskuksia sekä luonnontieteiden ja tekniikan museoita, joiden kokoelma on laajempi, mutta CSC:n yhdessä hallissa odottaa nähtävyys ylitse muiden: avaruussukkula Endeavour.

NASA aloitti sukkulaohjelmansa vuonna 1969 ja ensimmäiset koelennot lennettiin 1977. Ensimmäisen operatiivisen lennon suoritti Columbia huhtikuussa 1981. Ohjelman puitteissa rakennettiin kaikkiaan 6 sukkulaa: vain koelennoissa käytetty Enterprise sekä operatiiviset Atlantis, Challenger, Columbia, Discovery ja Endeavour. Yhteensä avaruussukkulat lensivät 135 tehtävää ja veivät avaruuteen yli 350 henkilöä.

Monen mieliin on syöpynyt kuva Challengerista, joka tuhoutui vuonna 1986 vain 70 sekuntia laukaisun jälkeen kantoraketin räjähdettyä. Kahden vuoden lentotauon aikana sukkulaan tehtiin valtava määrä parannuksia ja muutoksia, ja ohjelma jatkui ongelmitta vuoteen 2002. Tuolloin yksi Columbian lämpötiilistä vaurioitui heti laukaisussa eristekappaleen osuttua siiven johtoreunaan, ja palatessaan ilmakehään sukkula hajosi kappaleiksi. Onnettomuudet muistuttivat karusti paitsi avaruusmatkailun vaaroista, myös niistä valtavista teknisistä vaikeuksista, joita insinöörit joutuvat ratkaisemaan.

Mutta ongelmanratkaisu on insinöörin perustyötä. Avaruusteleskooppi Hubble laukaistiin vuonna 1990, ja pian käyttöönoton jälkeen teleskoopin peilin havaittiin olevan kieron. Avaruussukkula Endeavour miehistöineen kuljetti ja asensi Hubblelle korjauspaketin, jolla korjattiin teleskoopin näkökenttä teräväksi. Myöhemmin Hubblelle tehtiin vielä 4 huoltokäyntiä, joilla parannettiin teleskoopin suorituskykyä ja pidennettiin sen käyttöikää jopa vuoteen 2020 asti.

Endeavour avaruussukkula

Endeavour avaruussukkula

Ja toden totta: astuminen sukkulan näyttelyhalliin on – niin kliseinen ja kulunut kuin sanonta onkin – taianomainen hetki. Maanjäristyksen kestävälle alustalle nostettu Endeavour huokuu ihmiskunnan teknologisen osaamisen riemusanomaa ja halua tavoittaa aina uusia rajoja. Ei ole mitään, mitä raaka voima, tekninen osaaminen ja omistautuminen ei voisi saavuttaa – olettaen, että nämä voimavarat suunnataan oikein. On surullista ajatella, että laji, joka on kyennyt kaikkeen tähän ei ole vielä kasvanut ulos pahaisesta kinastelusta ja jatkuvasta sotimisesta. Maapallo näyttää avaruudesta rauhalliselta paratiisilta, mutta raketit jotka veivät ihmisen avaruuteen olivat vain sivutuotetta kylmän sodan kilpavarustelusta, joka oli niin lähellä pyyhkäistä tuon samaisen tutkimusmatkailijoiden kansan edustajat kartalta. Harva asia näyttää muuttuneen sitten Kolumbuksen aikojen.

Endeavour viritti mielen korkeisiin sfääreihin. Ajatusten liidellessä nostimme 3D-lasit nokalle, istahdimme IMAX-elokuvateatterin pehmeisiin penkkeihin ja lähdimme seuraamaan Hubblen korjausoperaatioita sekä matkalle maailmankaikkeutemme rajoille, lähelle sen syntyhetkiä. Hubblen tajunnanräjäyttävät kuvat omasta ja vieraista galakseista, tähtisumuista ja niissä syntyvissä tähdistä avautuivat vaatimattomasti seitsemän kerrosta korkealle valkokankaalle. Avaruussukkulan irrotessa Kennedy Space Centerin lähtötelineistä koko teatteri vapisi yhtälailla vaatimattoman 12 kilowatin äänentoistojärjestelmän kourissa. Esitystä seuratessa tuli todella vahva tunne virtuaalisen – mutta silti niin todellisen tuntuisen – todellisuuden olevan jo totta.

Long Beach – Historiaa ja logistiikkaa

Long Beach - Historiaa ja logistiikkaa

Long Beach – Historiaa ja logistiikkaa

Paikallisjuna kolistelee Losista etelään. Radan varrella on teollisuusaluetta, asuinaluetta, teollisuusaluetta, asuinaluetta… Pikkuhiljaa etelän horisontista alkaa erottua kohoumia, jotka tarkentuvat satamanostureiksi ja konttipinoiksi. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, kuusikymmentä… Pienen insinöörinplantun pieni matematiikkapää menee pyörälle Long Beachin lähestyessä ja sataman jättimäisen koon hahmottuessa – Long Beach on USA:n toiseksi, ja maailman kymmenenneksi vilkkain satama: sen kautta kulkee vuosittain noin 3,2 miljoonaa konttia. Sataman rantaviiva on noin 40 km pitkä, kokonaisala 13 km² ja se työllistää välillisesti noin 316 000 henkilöä. Taloudellisen vaikutuksen lasketaan olevan noin 100 miljardia dollaria.

Teollisuus Long Beachilla alkoi pienimuotoisesta kalanjalostuksesta 1800-luvun lopussa. 1920-luvulla tehdyt laajat öljylöydökset muuttivat alueen ensin hillittömästi kasvavaksi poraustornien mereksi, ja vuonna 1941 perustettu U.S. Naval Dockyard telakka-altaiksi. Teollisuuden rakennemuutoksen seurauksena Long Beach päätti 70-luvulla suuntautua ensisijaisesti satamakaupungiksi, ja tällä tiellä kaupunki on edelleen. Sataman ohella öljyteollisuus on säilynyt merkittävänä tulonlähteenä, ja poraustornit koristavat niin mannerta kuin mertakin.

Eräs maailman kuuluisimmista matkustajalaivoista, Southamptonin ja New Yorkin väliä purjehtinut Cunard-varustamon RMS Queen Mary, vältti täpärästi päätymisen romuraudaksi kun Long Beach osti sen vuonna 1967 matkailunähtävyydeksi ja hotelliksi. Viimeinen suuri linjalaiva sai satamasta arvoisensa leposijan, ja vieläkin aluksen nopeutta uhkuvat Art Deco-muodot nostavat rauhallisen hymyn kasvoille. Voi vain kuvitella, millaista oli matkustaa Atlantin yli aikakaudella, jolloin kiire ja turha hösellys olivat vielä tuntemattomia ja matkustamisessa oli aitoa tyyliä ja glamouria. Eipä tarvinnut syödä muoviin pakattua voileipää ahtaassa tuolissa istuen…

Long Beachilla ajettiin Formula 1 -osakilpailu, United States Grand Prix West, vuosina 1975-83. Tämän jälkeen perinteikkäällä katuradalla on ajettu mm. Indy Car -kilpailuja ja ainakin radan keskivaiheen syheröllä osuudella olivat tiukat ajolinjat näkyvissä renkaista irronneen kumin ansiosta.

Long Beach nostattaa väristyksiä kenen tahansa merillä viihtyvän selkäpiissä. Alueella puhaltaa hento merituuli ja meren suolainen tuoksu rauhoittaa Los Angelesin vilinässä koeteltua mieltä. Long Beachilta löytyy perinteiseen merimiestyyliin huomattava määrä ravintoloita ja pubeja verrattain muuhun metropolialueeseen. Vierasvenesataman kupeessa olevalla myyntikojualueella vallitsi muutenkin erittäin hyvä ja ystävällinen ilmapiiri; kuten tapoihin kuuluu, veneharrastajat ovat kuin yhtä perhettä, veneen tyypistä tai kansalaisuudesta riippumatta.